Saate Tuusulan SosTer kokoukseen 16.11.2011

Meidän tehtävämme on olla tekemässä hyvää kuntamme (kuntien) lastensuojelua. Teoillamme, päätöksillämme kannustamme ja linjaamme lastensuojelun toimijoita/kuntakentän eri toimijoita, jokaista heitä mahdollistamaan lapsen edun toteutuminen. Haluan omalta osaltani vaikuttaa yhteiskunnallisiin edellytyksiin, joiden varassa lastensuojelu toimii.

Edellisen hallituksen tavoitteena, kuten nykyisenkin, on ollut lisätä lastensuojelun sijaishuollossa perhehoidon osuutta, mahdollistaa se ensisijaiseksi vaihtoehdoksi. Sosiaali- ja terveysministeriön perhehoidon lakiuudistus astuu voimaan 1.1.2012. STM:n selvityksissä, myös uudistuksen aikana, on haluttu tuoda esille alueellistamismalli, jossa perhehoitoon sijoittuminen tapahtuisi aina alueellisen perhehoito yksikön kautta. Näitä tavoitteita olemme alkaneet kehittää osallistumalla 14 kunnan perhepankkihanke Pihlajaan n. 2v. sitten.

Oikein oivallettuna perhehoito yksikkö Pihlaja on oivallinen yhteistyökumppani jatkossakin, mutta näen sen kehittyneisyyden olevan vasta alkutaipaleellaan.

Perhehoidon arvostus kuntakentässä on aina kyseenalaistettu, koska työ sen sanan merkityksessä on kotona tapahtuvaa ja sitä voi tehdä kuka tahansa perhehoitajaksi soveltuva. Perhehoito on toimeksiantosopimuspohjaista, mikä ei mahdu minkään ammatin työehtosopimuksiin tai ammattiyhdistyksen alle. Hoitoa annetaan ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä.

Perhehoito sijoitusta tehtäessä sijaisperheen kanssa tehdään toimeksiantosopimus ja hoitosuunnitelma/ asiakassuunnitelma.

Pihlajan ohjausryhmässä on jokaisen siihen kuuluvan kunnan johtavien sosiaalityöntekijöiden edustusto, mutta ei yhtään perhehoitajaa, kuka vastaisi perhehoidon työn osuudesta. Lisäksi on erillinen kehittämistyöryhmä, millä kuitenkaan ei ole kovinkaan suurta merkitystä.

Sosiaali- ja terveyslautakunnassa 27.10.2010 (§ 94) palkkiot ja kulukorvaukset olivat ensimmäistä kertaa päätännässä. Nyt tulevassa lautakunta esityksessä 2012 on muutoksia: alimman palkkion korotus, sekä kulukorvauksiin kohdistuva kautta linjan 100 € korotus. Lisäksi tukipalkkioiden tarkennus ja niistä maksettavien km-korvausten selvennys.

Painotan tekstiä (soster 27.10.2010), jossa kulukorvausten kohdalla palkkiomallissa korostetaan selvennystä mallin yksinkertaistamiseksi, jotta se tulisi mahdollisimman yksinkertaiseksi, jotta perhehoitajien ja kunnan hallinnolliset tehtävät jäisivät mahdollisimman vähäiseksi.

Se ei mielestäni ole perusta pudottaa aiemmin erillisinä korvauksina maksettuja korvauksia mitkä ovat olleet kirjattuna todellisina kuluina. Asiat on kirjattu toimeksiantosopimukseen ja asiakassuunnitelmaan ja niillä perustein hoitaja on voinut laskuttaa kuntaa. Esim. perhehoidon ja kodin välisten matkojen ajo on jo ajallisesti hyvin sitovaa ja henkilökohtaisesti tiedän, mitä on 1250 km ajoa 4 kk aikana lapsen ja vanhempien yhteydenpidon ylläpitämiseksi. Vanhoilla sopimuksilla perhehoitaja laskuttaa a` 20 snt/km, kun taas tämän km määrän viranhaltija itse laskuttaa 46 snt/ km ja mahdollisesti lisäkorvauksen kuljetettavasta. Asiaa kysyttyäni, miksi korvausperusteet ovat erilaiset, olen saanut vastauksen, sosiaalityöntekijä ajaa kunnan ajoa. Hinta määräytyy KVTESin mukaan. Mitäs ajoa se perhehoitaja sitten tekee? Mielestäni ajaa juuri kunnan huostaanottaman lapsen ajoja. Seuraavaksi kysymmekin tasa-arvovaltuutetulta, miten hän yhdenvertaisuuslakia tulkitsee tässä tilanteessa.

Lapsen harrasteraha on myös sisällytetty kulukorvauksiin tulevaisuudessa, aikaisemmin lasten harrasterahoja ja erillisiä matka/ reissu korvauksia maksettiin sopimuksen mukaan. Eli nykyinen käytänne tullee varmasti karsimaan sijoitettujen lasten matkoja harrastuksia tällä saralla.

Kunta on myös ottanut tulevassa mallissa oikeudekseen periä lapsen Kelan maksaman hoitotuen itselleen. Hoitotuki on esim. Tuusulassa maksettu perhehoitajalle lapsen ollessa alle 16-v. Tulevaisuudessa hoitotuki perittynä kunnalle on kasvattava lapsen itsenäistymisvaroja?

Kela määrittelee hoitotuen maksatuksen kriteerit ja ne on tarkoitettu hoidollisuuden korvaukseksi, ei suinkaan kelalta tulonsiirtona kunnalle!

Perhehoitajat ja adoptiota harkitsevat vanhemmat käyvät kumpikin Praid-valmennuskurssin. Perhehoidon rekrytointikursseilla on nykyisin ollut huomattava määrä lapsettomia pariskuntia, hyvä näin. Näiden parien halu ja lähtökohdat ovat kuitenkin erilaiset kuin biolapsia jo omaavien ammatikseen perhehoitoa tekevien parien. Tämä tulisi huomioida sopimuksissa.  

Perhehoidon tehtävänä on auttaa lasta ja hänen perhettään selviytymään mahdollisuuksien mukaan jälleen yhteen. Realismia on, että tilanteiden selkiytyminen voi myös olla hyvinkin repivää pitkän hoitosuhteen jälkeen. Oma lähtökohtainen ajatteluni on ollut, että nämä meille sijoitetut lapset ovat ikään kuin lainassa. Perhehoitajana arvostan myös työtäni itse ja siksi siitä maksettavien korvausten pitäisi myös antaa tekijälleen ja hänen perheelleen toimeentulo. Elatusvelvollisuus ja huoltajuus lapseen nähden on lasten vanhemmilla ja hoidon ja sen järjestämiseen liittyvät tehtävät kunnalla ja sen toimielimellä.

Kiitos jos jaksoit lukea ja syventyä. Mikäli kiinnostuksesi näiden epäkohtien jälkeen on herännyt perhehoitoa kohtaan, ota yhteys perhehoitoyksikkö Pihlajaan. Muista, tätä työtä ei voi hetken mielijohteesta vaihtaa, sillä se satuttaa aina monia, mahdollisesti jopa  pysyvästi.

Yhteistyöterveisin

Erja Sarenius-Salmenkivi

Hyvä että tuli julkisuuteen tämä. On ollut lastensuojelussa tiedossa jo pitkään nämäkin syyt. Eihän siinä menetä vanhemmat kuin lapsilisän ja yhteiskunta hoitaa loput. Sittenhän sopii arvostella etteikö niistä tullutkaan……

Ilta-Sanomat, lauantai 16.4.2011 klo 10.48:

Vantaalla on kymmeniä tapauksia, joissa vanhasta suhteesta syntyneet lapset annetaan vapaaehtoisesti pois uuden onnen tieltä, kertoo Ilta-Sanomat.

Iltalehti, maanantai 18.4.2011 :

Lapsissa ei ole parasta ennen -päivämäärää, mutta joiltakin vantaalaisilta vanhemmilta tämä näyttää unohtuneen.

Kaupungin lastensuojelun avopalveluiden päällikkö Jaana Vilpas kertoo lehdessä törmänneensä ilmiöön, jossa uusperheiden vanhemmat ovat valmiita antamaan hankalaksi käyneitä lapsiaan - yleensä teini-iän saavuttaneita -  jopa huostaan, jotta “uusi onni” saisi tilaa kukkia. Vilppaan mukaan kyse ei ole yksittäistapauksista, vaan asia koskee kymmeniä perheitä.

Uudet parisuhteet menevät joissain suhteissa aiemman liiton lasten edelle. Joissain tilanteissa luovutaan niistä vanhoista lapsista ja pidetään ne uuden liiton lapset, kun teinit alkavat oireilla, Vilpas selittää lehdessä.

Lapsena opitusta laulusta: ”Mistä on pienet pojat-/ tytöt tehty”..? Tai ajatus: ”Suo kuokka ja Jussi”. Varhaislapsuudessani näkemäni elokuvat Punainen viiva ja Täällä Pohjantähden alla herättävät yhä ajattelemaan. Ajatus lentää, kun puhumme Suomen asioista kuka poliittisella suulla kenenkin. Mmoni heistä uhoten tahtoa, taistoa ja myös antaen suuria lupauksia paremmasta. Mutta mistä paremmasta he puhuvat?

Joissakin lähtökohdissa on tapahtunut melkoisia väärinymmärryksiä, jopa suorastaan ymmärtämättömyyttä. Olisi oleellisen tärkeä penkoa ja suoraselkäisesti korjata asiat. Riitelemme kuka kenenkin etuuksista kuin pahaiset kakkarat, sen sijaan, että järjestäisimme asiat edes yksi kerrallaan kuntoon. Mikään ei onnistu, jos asioiden hoito on kuin huutoäänestystä.

Moititaan valtion ja kuntien välisissä asioissa tai päinvastoin. Milloin on vastakkain yleinen etu, tasapuoliset järjestelyt, ammatinyhdistykset, palvelutuotannon yksityisyrittäjyys tai kuntasektori. Kuntien välinen yhteistyön ei onnistu väkisin ja pakkoliitoksilla haetaan juupas, eipäs leikkiin. Kilpailutuksen kansainvälistyttyä ohjaamme pienyrittäjyyttä mahdottomiin umpikujiin.

Väki vanhenee ja oletusarvona on, että kaikkea tarvitaan lisää palveluissa ajattelematta eliniän pidentyessä, että kunnosta ja elintavoista sekä työn järjestelyistä voisi olla suojelevia tekijöitä, joilla voidaan taata hyvinvoivaa toimivaa vanhuutta.

Puhutaan kriittisesti maahanmuutosta ja sen ääri-ilmiöistä. Toisaalla unohdetaan ihmiset, jotka ovat jo useankin polven suomalaisia ja luovat rintarinnan hyvinvointiamme. Miten suhtaudumme muiden maiden tekemiin rajoituksiin omien kansalaistemme tekemisten rajoittamiseen heidän maassaan. Esimerkkinä Ruotisin tiukentunut ote opiskelupaikkoihin vierasmaalaisille, mikä tulee tuntumaan tulevaisuudessa myös suomalaisten opiskelumahdollisuuksissa sinne. Aikanaan myös suomalaisten muutto työn perässä ja toivo paremmasta tulevaisuudesta siellä, ajoi isoja joukkoja kansalaisistamme maahanmuuton tielle ja nykyisellään heidän jälkikasvunsa antaa panoksen Ruotsin hyvinvoinnille.

Valtiona Suomen olisi hyödynnettävä myös EU-yhteistyö kumppaninaan, kun sinne kerran on menty monen hyvän toivossa. Asiat eivät voi toimia samoin kun Suomen sisällä kuntien välinen yhteistyö negatiivisessa mielessä toimii. Virkamieskoneistomme ja päättäjien olisi hyvä katsoa mitä alun perin olemme halunneet kansainväliseltä yhteistyöltä. Ei se voi olla pelkkiä rajoituksia ja mahdottomiin nousevia tukia ja takauksia. Kuntatasolla olen usein kysynyt, miksei EU:sta haeta moniin hankekustannuksiin rahoitusta? Kilpailutettaessa on kilpailutus avointa kaikille. Mitä osataan hyödyntää tännepäin kansallisten yritysten kautta? Entä meiltä Eurooppaan päin?

Suomalaisen elekronikkateollisuuden uranuurtajan takana ei voi kauan seistä, jos pääkonttori ja verotulot muuttavat muille maille. Näinhän asiat eivät voi mennä!

Onko meillä sittenkään riittävää osaamista ja henkilöstöä EU:n lainsäädännön tulkitsemiseen? Millä voisimme turvata maataloutemme, sillä nykyisten säädösten toimivuus kansallisella tasolla ei ole toiminut, kun vasta vuodesta 2009 jolloin EU-tukia on ruvettu viljelijöille maksamaan. Kuitenkaan lainsäädäntö ei ole muuttunut sitten vuoden 2005. Olisikohan sittenkin käynyt niin, että viranhaltijoiden taitamattomuutta on jäänyt EU-maksuja viljelijöille maksamatta? Mitä ovat viljelijät mahtaneet menettää ennen vuotta 2009? Tämä on aiheellinen kysymys, mutta ken siihen uskaltaa vastata? Minne ovat maksamattomat rahat jääneet? Vai ovatko palautuneet Brysseliin?

Mikään kone ei toimi, ellei tiedetä miten sitä käytetään. Surkeat käyttäjät ne rikkovat hyvätkin pelit, kun eivät malta lukea ohjeita, eivätkä myönnä etteivät ymmärrä vehkeestä mitään. ”Toiset ne osaavat asiat paperilla, toiset ne tekevät asiat luonnostaan” sanoi isoisä, kun ruohonleikkuria korjaili insinöörivävynsä jäljiltä.

Kuka kasvattaa mitä kasvattaa ja mihin kasvattaa?

On kiinnitettävä enemmän henkilöstön osaamiseen huomiota, EU-direktiivien ja anomus koukeroiden tulkitsemiseen, jolloin myös saisimme meidän tuottajille kuuluvia etuuksia ja maksuja täysimääräisenä. Maatalouden jatkuva tilakokojen kasvu uuvuttaa tekijänsä velkataakan alle ja yhä autioituva maaseutu ei houkuttele nuoria sukupolvenvaihdoksiin. Maassa missä elämme, on tuotettu paljon elintarvikkeistamme itse ja maatalouden omavaraisuusaste on korkea vuodenaikojen ja ankarien pohjoisten olosuhteiden sopusoinnussa. Ellei ryhtiliikettä tehdä, on omavarainen maatalous hetkessä historian havinaa. Näinhän asiat eivät voi mennä!

Päivän lehtiä lukiessaan voisi otsikon kirjoittaa: ”kuka, mitä häh”? Vaalitahti sen kun kiihtyy, aika on rajallista ja jokaisella ehdokkaalla halu Arkadianmäelle. Lupauksia, tahtoa ja halua on yhdessä ja erikseen. Kaikki pyrkivät yhteisen hyvän jakajaksi kaikelle kansalle.

Olen pohtinut näiden tahtotilojen toteutumisen mahdollisuutta vaalipuheissa käytettyjen sanojen kautta: metropoli, metropolialue, infra, kehyskunta, innovaatio, seutuhallinto ym. Miten näiden sanojen sisältöön pääsee ja kuinka nämä sanat tavallista veronmaksajaa sinua ja minua hyödyttäisivät. Vaaliteltoilla ja monissa tilaisuuksissa joissa olen ollut mukana, kysyjät peräävät asioidensa ja etuuksien perään. He ovat yksilöitä ja palvelu on räätälöitävä erikseen juuri heille aivan kuin mittatilauspuku.

Nykyisellään palveluiden tuottamisessa lähdetään asiakaan tarpeista. Mutta miten nämä ”temput” tehdään, kun kuitenkin lainsäädäntö antaa suositukset ja kunnat toteuttavat palvelut omien kriteeriensä ja tarpeidensa mukaan. Mikä on tarve ja miten määritellään käyttäjät, kun jäänteet valtion ja kuntien toisenlaisesta toiminnasta ovat juurtuneena syvällä hallinnoissa. Miten se tarve kohtaa tarvitsijan? Siitä jokainen tietää monta tarinaa.

Suunnitelmat tietysti pitää aina tehdä pitkällä aikajänteellä, mutta miten on tässä ja nyt eläminen palvelutuotannossa? Kaikessa etukäteissuunnittelu tarkentuu, kun aika on eletty ja toteutuman todellisuus on luettavissa yllätyksineen niin valtion kuin kuntien budjettikirjojen vuotuisesta tilinpäätöksestä. Todellisuus on välillä kuin sipulinkuorimista: kerros kerrokselta, silmiä kirvellen.

Ketään avuntarvitsijoista ei lohduta saada asioita suunnittelevilta ainaisia vastauksia, ettei mikään oikein etene, tai tähän ja tähän emme voi vielä antaa vastausta, kun se ja tuo on kesken tai vasta suunnitteilla. Asiakastyytyväisyys koostuu pienistä elementeistä kokonaisuudessa. Kun potilas tai asiakas saa avun, hän kokee tulleensa autetuksi ja kuulluksi. Usko tulevaan ja odottaviin asioihinkin saa uudet piirteet mielessä ja elämän merkityksellisyydessä.

Ihmisen on hyvä puhua ja toimia, kun oma vatsa on täynnä, eikä nälkä kurni gurméaterian jälkeen. Miten on nälkäisen? Ehkä vakuuttelut säästöistä ovat kuulijalle tässä tapauksessa ironiaa.

Siksi koen, että valtaa halutessaan on myös vastuu vallan käytöstä, ei omaksi hyödykseen, vaan meidän kaikkien yhteiseksi hyödyksi.

EU:ssa on säädetty direktiivi, jonka mukaan lehmien on päästävä ulos vähintäin 60 päivänä vuodessa.
Hyvä niin!

Mutta miksei ole direktiiviä vanhusten ulkoiluttamisesta?
Monessa vanhainkodissa ja vanhusten hoitolaitoksissa on vanhuksia, jotka eivät ole pääseet ulos vuosiin, koska henkilökuntaa on säästösyistä vähennetty eikä kukaan ehdi ulkoiluttaa heitä, eikä omaisia ole.

Olemme saaneet viimepäivät seurata Japania kohdannutta luonnononnettomuutta, missä ensin maanjäristys murskasi talot ja perässä tuli tsunami, joka siirteli rauniot ja pystyynjääneet talot aivan toiseen paikkaan. Maanjäristys ja tsunami myös aiheuttivat ydinvoimaloille teknisiä ongelmia, mitkä todennäköisesti tuhoavat nämä voimalat, aiheuttaen säteilyä ympäristöön.

Suomessa olemme toisenlaisessa tilanteessa. Meillä on vakaa ja kova peruskallio. Emme ole lähelläkään mannerlaattojen rajoja eli ns maanjäristysalueita. Tsunamia ei pysty näinollen myöskään syntymään.

Meillä on omat riskitekijämme, jotka tulee nyt uudelleenkäsitella ydinvoimaloidemme turvallisuuden varmistamiseksi. Suomessa on tulvia joko joista tai merenpinnan noustessa. Kuinka paljon vesi saa nousta, jotta se uhkaa ydinvoimaloitamme? Onko jotain korjattavaa?

Ilmastonmuutos on lisännyt voimakkaiden myrskyjen määrää Suomessa. Sähkökatkot ovat hyvin yleisiä. Miten ydinvoimalamme on suojattu sähkökatkojen varalta. Onko riittävän moninkertainen varavoima olemassa? Onko sitä testattu?

Ja tietysti voi olla terrorismin uhka. Miten ydinvoimalamme on suojattu ulkopuolisilta tunkeutujilta tai pommi-iskuilta. Voisiko turvajärjestelyitä parantaa?

Mielestäni Suomessa tulee rakentaa jo myönnetyt kaksi ydinvoimalaa suunnitellusti. Kolmannen voimalan lisälupa varmasti menee tarkkaan harkintaan ensi eduskuntakaudella ja tuleekin arvioda tarvitaanko sitä edes.

Erja Sarenius-Salmenkivi

Meidän lapset ja naapurin kakarat?

Onko lapsuus ja nuoruus muuttunut sitten meidän aikuisten aikojen? Jos tilastoihin on uskominen niin hyvinkin oleellisesti. Tuleeko meidänkin vanhuutemme muuttumaan oleellisesti kun nämä nykyajan lapset kasvavat nuoriksi ja aikuistuvat ja päättävät meidän vanhenevien aikuisten asioista. Miten näistä lähtökohdista voisimme nyt myös itseämme auttaa? Olisiko vastaus haettavissa siitä, miten nyky-yhteiskunnan päätöksenteko ottaa huomioon lapset ja nuoret ja heidän tarpeensa tässä muuttuvassa maailmassa? Kaikki halutaan aina mullistaa ja kyseenalaistaa. Jatkuva uudistuminen on ajan henki. Vai onko?

Olisiko sittenkin terveellä maalaisjärjellä ja vanhoilla käytänteillä käyttöä päätöksenteossa ja kasvattajan arjessa? Vanhemmat ovat vanhempia ja kasvatusvastuu kuuluu ensisiassa heille. Yhteiskunnan päätöksenteolla olisi siis turvattava tämän perusyksikön toimintaedellytykset ja annettava siihen myös tarvittavien työkalujen käyttömahdollisuus. Lapsuus on nykyisellään määritelty melko lyhyeksi kestoltaan, mutta lapsen kehityksen kannalta oleellista kiirehtimistä jo fyysisen ja psyykkisen omaksumisen kantilta säätelevät luontoäidin lait. Niitä ei pidä keinotekoisesti jouduttaa. Raskauden kesto on 40 raskausviikkoa ja odotuksen kesto jos alittuu, lääketiede tietää sen vaikeudet.

Murrosikä hukassa?

Entäpä meidän nuoret? Minne ovat jääneet murrosikäiset, kun tuntuu että nykykäytänteillä puhutaan vain masentuneista, itsetuhoisista ja syrjäytymisvaarassa olevista nuorista? Kaikilla on heistä huoli, mutta mitä teemme tämän huolemme kanssa? Päätöksenteolla karsitaan resursseja ja järjestellään uudelleen toimintoja tai poistetaan toimintoja palveluvalikosta. Nuoret notkuvat ja hengailevat päiväkotien pihoilla ja ostareilla viikonloppuisin, kun viimeinenkin nuorisotila kyläkunnalta, tai keskuksesta on suljettu. Kuntien leikkauslistoilla säästöjä haettaessa on myös erilaisten järjestöjen jo entuudestaan pienet avustukset. Kolmas sektori on työteliästä porukkaa, mutta pyytäjilläkin pitäisi olla jokin kohtuus palveluja kolmannelta sektorilta odottaessa.

Lasten ja nuorten aika on tässä ja nyt. Heitä pitää tulla kuulluksi, nähdyksi ja kohdatuksi. Heidän pitää päätöksenteossa saada kokea olevansa tärkeitä asioineen. Päättäjien on huomioitava päätöksenteossa, että he kelpaavat visioiden ja suunnitelmien sisälle. Nykyiset lapset ja nuoret ovat meidän tulevaisuutemme, siis suhtautukaamme kunnioituksella heidän ja heidän perheidensä tarpeisiin. Metsänomistajakin vaalii taimikoitaan huolella ja viisaudella toiveena niiden tuottavuus tulevaisuudessa.

Jo kansanterveydenkin näkökulmasta perusyksikkö on perhe. Perheissä saatu mallintaminen heijastuu pitkälle tuleviin sukupolviin, mikä kokonaisuuksia ajatellen tuntuu unohtuneen päätöksenteossa täysin. Oikea aikaistettu lapsi- ja nuorisopolitiikka niin valtion, kuin kuntienkin päätöksenteossa on tule9vaisuudessa hyvää ja arvopohjaista vanhus- ja eläkepolitiikkaa.

Lapsen varhaislapsuuden hoiva ja huolenpito on ratkaiseva sen, miten muut asiat hoituvat tulevaisuudessa. Siksi usein ihmetyttääkin kuinka ristiriitaista on ajattelu ja yhteiskunnan päätöksenteko, vaikka kaikki varhaislapsuuden riskit ovat tiedossa. Olen koko äitiysikäni ja nyt jo mummovuosieni ajan ollut kotihoidon subjektiivisen oikeuden kannattaja, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmempi olen asiastani.

Näkisin lapsen tarvitseman hoidon ja huolenpidon lapsen oikeutena vanhemman huolenpitoon. Nykyään kunnallinen päivähoito on subjektiivista, mutta se voisi ulottua oikeuteen myös olla oman lapsen(-ien) kanssa kotona perheen itse katsoman ajan puitteissa. Yltiöpäisen subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkaisin siltä osalta, jos jompikumpi vanhemmista on kotona ja laajentaisin vanhushuollon hoivan ja huolenpidon subjektiiviseksi oikeudeksi.

Lapsiperheiden kotiavun palauttaisin kuntien velvoitteisiin ilman lastensuojeluilmoitus velvoitetta. Monet kunnathan ovat rajanneet kotiavun vain lastensuojelun tarpeeseen perustuvaan asiakas suhteeseen.

6.2.2010 Erja Sarenius-Salmenkivi

Henkilöstön mitoitus

Saattamalla vanhustenhuollon henkilöstömitoitus yhteisesti sovitulle ja hyväksytylle tasolle, ja viemällä se yhteiseen rekisteriin, voimme myös taata palveluntarjoajien mahdollisuuden parempaan ja tuloksellisempaan yhteistyöhön niin kunta- kuin yksityissektorilla, missä edunsaajina ovat ikääntyvä väestömme, valtiontalous ja kunnat.

Aamulehden artikkeli 20.1.2011 käsitteli Tampereen kaupungin ja aluehallintoviraston yhdessä aloittamaa ja kehittämää valtakunnallista järjestelmää, joka seuraa vanhustenhoidon laatua. Lisäksi Tampereella sovitaan yhteinen tapa henkilöstön mitoittamiseen hoitotyössä. Näitä tietoja vietäessä ministeriöihin, olisi vanhustenhoidon ongelmat nostettava seuraavaan hallitusohjelmaan ja tärkeysjärjestyksessä aivan kärkeen. Tampere tietää mistä puhuu, sillä heidän omistamansa suuri Koukkuniemen vanhustenhuoltolaitos on ollut  joitakin vuosia sitten arvostelun kohteena.

Mutta mitä tällainen uudelleentarkastelu vanhustenhuollossa tarkoittaa? Käytännössä minimimiehitykseen lasketaan hoitava henkilökunta. Tämän lisäksi myös avustavan työn rooli on tärkeätä ottaa huomioon niin fyysisellä kuin henkisellä tasolla. Näin syntyy selkeämpi kuva millaista hoitoa vanhus saa. Tämänkaltainen laskenta olisi tervetullutta muuallekin, eikä vain tuijoteta numeroiden desimaaleihin. Hoidon kokonaisvaltaisuus olisi myös ”valtti” hoidon onnistuvuudelle. Jokainen tietää, etteivät haavainfektioon määrätyt antibiootit tuota tulosta, jos potilaan yleishygienia on huono, eikä hän itse siitä voi huolehtia. Se on jonkun tehtävä. Ei myöskään mieli ole kovin korkealla, jos päivät menevät istuskellen, kun liikkuminen on hankalaa. Sen sijaan, että fysioterapeutti tai jumppari vetäisi liikuntahetken tiettyyn aikaan päivästä. Tarjolla tulisi olla kaikenlaista toimintaterapiaa ja vetäjineen, josta tulee ikäihmisille mielen virkeyttä. Oman toimintakyvyn rajoittaessa, kun ei enää sanomalehden luku onnistu, sen voi joku tehdä hoidettavan puolesta.

Näillä monilla erilaisilla avustavilla henkilöillä ja ammattipätevyyden omaavilla työntekijöillä on oleellisen suuri merkitys kolmivuorotyössä ja tätä kautta hyvässä hoidossa. Lisäksi tämänkaltaisen hoitomitoitusrekisterin luominen auttaisi palveluiden kilpailutustilanteissa, joissa usein esim. yrittäjän ilmoittamat mitoitukset saattavat muuttua hyvinkin oleellisesti, jolloin hänen tarjoamastaan palvelusta vain osa onnistuu pääsemään kilpailun raameihin. Kunnissa, aluevirastoissa (avit) ja eri ministeriössä olisi yhteinen tieto yhteisesti hyväksytyillä luvuilla ja mitoitustavoilla, jolloin rekisterin luvut ovat vertailukelpoisia ja reaaliajassa käytettävissä.

Kilpailutus ja ulkoistaminen

Ovatko hoivamarkkinat kuumentumassa, kun joka tuutista kerrotaan tilastollisia lukuja hoivaa vaativien vanhusten määrän kasvusta. Alkaako markkinoilla olla jo kyseenalaistettava kilpailu hoivamiljoonista? Unohtuvatko mahdollisesti myös hyvät tavat, kun pörssiyhtiöiden voitot siintävät silmissä? Minne jää suomalainen hoiva-alan pienyrittäjä kilpailutuksen tuoksinassa?

Tiedämme kaikki miten eurot päätöksentekoa suuntaavat. Säästämme yhdessä asiassa ja aiheutamme toisaalle suuremmat kustannukset. Suuret yritykset ovat vallanneet markkinoita ostamalla kannattavia pienyrityksiä ja voittamalla tarjouskilpailuja. Hankintalainsäädännön tarkoitus oli edistää kilpailua, ei vahvistaa monopolia. Jos ja kun kunnat kilpailutuksessa pähkäilevät vielä eriarvoisesta henkilöstömitoituksesta, jolla ei millään muotoa edistetä pienten yritysten ”pysymistä” mukana, itsenäiset pienyrittäjät häviävät markkinoilta. Alamme elää aikaa, jolloin lähipalvelusta on vain muisto. Arkea ovat kunnan kumppanuudet isojen pörssiyhtiöiden kanssa. Yrittäjyys ei suinkaan tällöin hyödytä kuntia eikä Suomea vaan vaikkapa Kalifornian sijoittajia.

Ehkä jo muutaman vuoden sisällä ulkoistamisen kulta-aika antaa vastaukset. Päätöksentekijänä näen, ettei päätäntävalta ole enää meillä vaan suurilla ulkomaisessa omistuksessa olevilla yrityksillä.

Tämänkaltainen kehitys on myös havaittavissa lastensuojelun kilpailutuksessa.  Ovatko nämä hoivatyön malleja, joita Suomi haluaa viedä Eurooppaan?

(Keski-Uusimassa 18.2.2011)